3 vuotta Amerikan Unelmia

If you take advantage of everything America has to offer, there’s nothing you can’t accomplish. Geraldine Ferraro

You can always count on Americans to do the right thing - after they've tried everything else. Winston Churchill

"Kun lentokoneen ikkunasta alkoi näkyä oranssi aurinko laskemassa kaupungin taakse, päässä alkoi soida OC:n tunnari. Tunnari, joka ei vielä neljän päivän jälkeenkään oo kadonnut. New York oli upea, Au pair Training School oli ok, mutta syy miks mä tänne tulin, ei ollut kumpikaan niistä. Syy on tässä ja nyt, se ilma mitä mä hengitän ja se maailma, jota mä elän. Kalifornia."

Hassua miten niinkin kliseinen sanonta kuin "aika juoksee" pitää paikkansa. Mulla tuli kuluneella viikolla täyteen kolme vuotta Jenkeissä, mikä on ihan uskomatonta. Kun mä tulin tänne tammikuussa 2009 New Yorkista Au Pair Training Schoolista, mun idea oli olla täällä vuosi, palata takas Suomeen ja jatkaa koulu Torniossa loppuun. Se oli ainakin se ääneen sanottu idea, mutta enköhän mä tienny etten tulis koskaan palaamaan sinne Tornioon. Niinhän siinä sit kävi, että eka Au pair-vuosi jatkui perään toisella, ja sen jälkeen olin maailman onnekkain kun sain mahdollisuuden jäädä tänne opiskelemaan Collegeen. Oisinko koskaan matkalla Kuopiosta Helsinki-Vantaalle tammikuussa 2009 uskonut, että oon samalla reissulla vielä kolmen vuoden päästä? En ikinä! Tää on ollu ihan uskomaton seikkailu ja en ikinä pystyis kirjoittamaan kaikesta mitä nää kolme vuotta on pitänyt sisällään!

"Jenkeissä menee hyvin. Los Angeles on mulle vain iso kysymysmerkki, mutta muuten oon tyytyväinen oleiluuni täällä Valtameren Takana. Tai ehkei kysymysmerkki, vaan pikemminkin palapeli jonka kokoamisen oon vasta aloittanut. Perhe on edelleen kiva, päivät lasten kanssa menee nopeesti ja vaikka en vielä tunnekaan paljon ketään, ei se oo ollu ongelma. En sanois että on ollut helppoa, mutta ei vaikeaakaan. Kertaakaan ei oo ollut ikävä kotiin eikä tullut sellainen olo että mitävttua. Lähinnä vaan ihmetyttää kaikki Uus ja Ihmeellinen, kun ei kunnolla vieläkään tunne ihmisiä ja paikkoja. Pikkuhiljaa kuitenkin, ja jos alku on ollut näin hyvä tuskin maltan odottaa tulevia kuukausia."

Eka vuosi meni hurjan nopeesti normien Au pair-juttujen kanssa. N oli vasta 2v, joten se oli päivät mun kanssa kahdestaan. Iltaisin mä sit kävin shoppailemassa, stalkkaamassa julkkiksia, hengailin kavereiden kanssa, hengailin kotona tai kävin koulussa. Olin alkuun ihan sekaisin tästä kaupungista ja sen suuruudesta, eikä LA todellaakaan ollu sitä mitä mä olin odottanut. Kesti kauan, ennenkuin opin rakastamaan tätä paikkaa, mutta kun se iski, se iski kunnolla. Au pair-järjestö lähetti paperit syksyllä ja kysyi, mitäs nyt, haluatko jatkaa vai palata Suomeen ja mun piti tehdä päätöksiä. Mä halusin jäädä, mutta mä tiesin että olis ollut järkevää palata vaan Suomeen ja kouluun. No, järkevä ei koskaan kuulunut mun sanavarastoon eikä kuulunut nytkään.

"Jenkit on avannut mun silmiä ja saanut mut tajuamaan, että sulla ei tarvii olla sitä kasista neljään -duunia ollekseks onnellinen tai onnistunut. Jos mulla kerran on vaan tää yks elämä, miks mun pitäis alkaa kasata jotain hiton eläkesäästöjä kakskymppisenä ja sit kymmenen vuoden päästä katkeroitua, kun ei tullut sillon nuorena mentyä mihinkään? Mä oon aina ollu vähän ikänatsi, aina miettimässä mitä pitäis olla tehtynä tiettyyn ikään mennessä. Osittain oon sitä vieläkin, mutta paljon vähemmän kun ennenkin. Miks kaikkien pitäis olla vakkarityössä ennen kun täyttää 25v? Siinä vaiheessa niitä työvuosia on vielä muutama jäljellä, ja tuskin sitä kuuskymppisenä harmittelee kun ei ihan heti siirtynytkään siihen duuniin, jossa on vieläkin.

Mä oon siis päättänyt unohtaa sen fiksuimman vaihtoehdon, vtun Tornion. Joo, amk tutkinto. Tuu kysyy multa vaikka kymmenen vuoden päästä, harmittaako mua etten istunut neljää vuotta koulun penkillä kakskymppisenä. Voi olla että sanon joo, mutta paljon todennäköisempää on että opin tuhat asiaa enemmän täällä kuin siellä.

Haloo, Marke. Sä oot Los Angelesissa. Sä elät sun unelmaa, sä toteutat sun haaveita ja oot kokenut ihan uskomattomia juttuja tän vuoden aikana. Haluatko sä oikeesti, että se loppuu? Tajuatko sä, kuinka mahdotonta Jenkkeihin on tulla takaisin? Käsitätkö, kuinka kallista täällä on opiskelu ja kuinka mahdoton on saada minkään muunlaista viisumia. Ja kyllä, Marke tajus. Marke tajus sen niin hyvin, että nyt Marke ei halua ikinä lähteä täältä pois."

Tuntuu tosi hassulle lukee, miten oon ajatellut College-opiskelun olevan mahdottomuus ja miten nyt oon sen saavuttanut. Tuntuu oikeestaan pahalta, miten en arvosta sitä tarpeeks. Toka Au pair-vuosi meni aikalailla samalla tavalla kun eka, ja päivä päivältä mä rakastin kaikkea enemmän. Joskus syksyllä sit aloin taas miettiä jatkoa, ihan niinkun kohtalotoverini Teemu Selänne. Mähän oon siis jo vuosia ollut Au pair-piirien Teemuselänne, aina lopettamassa mut sit kuitenkin perunut puheeni ja palannut takaisin.

"Kaikki on tässä vaiheessa vielä tosi alustavaa suunnittelua ja saattaa muuttua suuntaan tai toiseen, mutta nyt näyttäis siltä että mun tennarit ei käännä suuntaa kotisuomeen tammikuussa, vaan jää tallaamaan Los Angelesin katuja vielä hetkeks. Tässä alkaa pikkuhiljaa tulla jo kiire ja kaikki tietysti riippuu siitä, hyväksyykö Santa Monica College mut oppilaakseen, saanko kokoon tarvittavat paperit ajoissa, läpäisenkö kielikokeen, onnistuuko raha-asiat ja miten monen monta muuta pikkusäätöä menee. Mutta se on nyt ainakin selvä, että yritän kaikkeni, jotta voisin jäädä tänne vielä pariksi seuraavaksi vuodeksi."

Ja niinhän siinä sit kävi, että sekä Selänteen Teemu että Liimataisen Marke jatkoi juoksuaan Kalifornian auringon alla, toinen jahdaten mestaruuskannua jäällä ja toinen College-tutkintoa kampuksella. Vuosi 2011 alkoi nopealla Suomen reissulla, jonka jälkeen palasin Jenkkilään ja aloitin koulun. Oon niin rakastunut Santa Monica Collegeen, ihan uskomatonta miten paljon kaikkea oon oppinut, miten mun valokuvaustaidot on kehittyneet ja miten monia ihania ihmisiä oon tavannut. On ehkä maailman hauskinta, että kun ilmoitin lähteväni Kaliforniaan mun Italian perheen host äiti sanoi, että on varma että mä jään sinne. Se kai sitten tunsi mut niin hyvin, mutta hei, oikeassa oli. En sano että jäin tänne loppuelämäkseni, mutta mun elämäntyylillä kolme vuotta samassa paikassa on jo aikamoinen saavutus. Koskaan ei voi tietää montako vuotta, kuukautta tai päivää mulla on täällä vielä jäljellä, mutta mä oon aikalailla tottunut elämään Enkelten Kaupungissa. Kolme huikeaa vuotta, kolme vuotta täynnä kokemuksia, joista en koskaan ole edes uskaltanut haaveilla. Niin monta toteutunutta unelmaa, ja vielä niin monta unelmaa täytettävänä. Oon sanonut tän tuhat kertaa mutta en voi koskaan sanoa sitä tarpeeksi: Mä olen ikuisesti kiitollinen kaikille alkaen Cultural Caren Helsingin Staffista oman suomiperheen kautta mun Amerikan perheelle ja kaikille siitä välistä siitä, että ne kaikki on auttaneet mua toteuttamaan ja elämään tätä unelmaa, jota Elämäksikin sanotaan.

"Kaikki se mitä Los Angeles on mulle tarjonnut on ollut uskomatonta, enkä voi vieläkään ymmärtää mitä kaikkea tähän vuoteen on mahtunut. En koe vieläkään kasvaneeni aikuiseksi enkä ehkä vieläkään ymmärtänyt kuka minä olen, mihin olen menossa ja mitä elämältä haluan. 2009 meni niin hurjaa vauhtia, etten ehtinyt pysähtyä miettimään. Elin jokaisen hetken nauttien, painoin mieleeni kaiken sen mitä Jenkkivuosi toi tullessaan. Jos mä jotain tänä vuonna olen oppinut, niin ainakin sen että riippumatta siitä missä mä olen, mitä mulle tapahtuu ja kenen kanssa mä olen, mä haluan olla onnellinen. Vaikka mä kaipaankin monia asioita Italiasta ja mietin perhettä Suomessa, just nyt mun pitää olla täällä. Elämä Los Angelesissa tekee mut onneliseksi, ja se on kaikki mitä mä haluan."